ralli ja (teko)ruusu

teinitytöt kirjoittavat surullisia runoja

Olen kirjoittamassa tarinaa unestani, jonka näin tuossa viikko sitten. Siitä unesta lähtien olen alkanut laatimaan Roselle elämää. Sanoja on jo rapiat 2k. Haluasin, että olisin jo kirjoittanut enemmän, mutta taidan olla liian itsekriittinen.

"Teenage girls write sad poems about how guys destroyed their hearts. How they left them broken and hopeless. I thought that was what love it for the longest time. I thought that in order to be in love you had to be sad and hopeless, and the perfect man would come and pick you up, and tell you that everything is going to be okay. But then I met you when everyday was a bad day. You were my main source of happiness. I was codependent on your smile. I needed your eyes to look at me in order to have a good week. But then you left. Then the bad days turned into worse days. I had to learn to hold my own hand. I had to tell myself that everything was going to be okay, and then I had to make things okay. After that, I saw you again when I was having good days. You didn’t make me smile, but you made me smile even brighter. You didn’t make me happy, I did that. But you made me happier."

- tumblr 

he has a fucking Nissan

Pitkästä aikaa olen saanut/tehnyt/nähnyt:

- ahdistuskohtauksen
- hyvän mielen (hieman ristiriidassa tuon kohtauksen kanssa)
- kirjoittanut (ja paljon)
- käyttänyt punaista huulipunaa
- katsonut sarjaa (Elementary)
- ja ennen kaikkea nähnyt hänet

"having a huge breakdown but not telling anyone because that’s attention seeking and manipulative"

Oon x-määrän aikaa miettiny,
että oonko mä oikeesti ollu niin pahoin masentunu?
Etten olisi vaan "feikannu" kaikkia mun ajatuksia ja tunteita?
Juuri tuon 'attention seeking' takia.
Terapeuttini sanoi, että: "Et ole"
Uskon häntä.
Miksi en uskois?
Hän myös sanoi, että oon nykyään jo niin "tasapainossa",
että en tunnista niitä tunteita ja ajatuksia.
Sen takia luulen, että olen kesinyt kaiken vaan.
Uskon häntä.

Mutta silti, kun luen mun vanhoja tekstejä niin kyllä mä tunnistan sen pahan olon,
mikä sillä nuorella tytöllä on ollu.
Välillä ne tunteet tulee takaisinki,
ei niin pahoina, mutta tulevat kumminkin.

Itkin tuossa yhtenä sunnuntai-iltana (taas se vitun sunnuntai) kavereilleni whats appin kautta.
Yritin selittää heille, varmaan huonosti, koska he eivät osanneet auttaa.
Kuka osaisi?
Eikä se mitään, arvostin sitä että he kuuntelivat edes.

// otsikon kaappasin täältä

I could write a book about you. But then everyone would see you as I do and love you. I cannot allow this. Not because I’m jealous but because loving you hurts like hell and why should more people feel that much pain?

Olen kirjoittamassa tarinaa hänestä, meistä.
Tarinan kulku ja kirjoitus tyyli ei ole kovinkaan kaunista,
mutta saampahan ainakin harjoitusta.
Se pohajautuu yhteen uneeni,
jonka näin viime viikolla.
Muistan joitakin yksityiskohtia ja "vuorosanoja" niin että pelottaa.
¨
Pelottaa, että mitä jos "retkahdan" (relapse) taas näin syksyllä.
Yritän tappaa itseni, taas.
Kuulemma jotkut ovat muutkin ovat hieman peloissaan.

Olen saanut uuden ystävän, koulusta.
Tai ainakin tuttavan.

---------------------------------------------------------------------------------

Haluan aloittaa bloggaamisen uudestaan.
Tällä kertaa, jotain mikä näyttää ja kuulostaa enemmän minulta.

---------------------------------------------------------------------------------

Haluaisin julkaista tänne omia tarinoitani ja omia so called runoja,
mutta en uskalla.
Jokainen kirjoittaja kirjoittaessaan paljastaa aina hieman jotain itsestään.
Minä paljastan melkein kaiken.
Liki 70% tarinoitteni faktoista (joiden pitäis olla fiktiota) ovat täysin omasta elämästäni.
Takoittaako tämä, että minulla on huono mielikuvitus?
Vai että haluan maailman tietävän koko totuuden minusta?
Vaikka olen kyllä avoin ihminen, pälätän koko ajan,
mutta silti hieman pelottaa jakaa täyttä faktaa.

Haluatteko te, että julkaisisin omia kirjoituksiani tänne?